Header Ads

#MenToo?

On hienoa, että toimittaja Taneli Heikka nostaa kolumnissaan[i] : “Käynnistettäisiinkö #mentoo-kampanja?” esiin usein vaietun ja vältellyn aiheen; miehiin kohdistuvan väkivallan. Voisi kenties kuvitella, että maassa, jossa henkirikosten uhreista noin 70 prosenttia on miehiä, aiheesta kirjoitettaisiin paljonkin. Näin meillä Suomessa ei valitettavasti kuitenkaan tapahdu. Heikan kolumni on siis harvinaislaatuinen, ja sellaisena arvostettava, keskustelunavaus.
anger-1300528_640

Valitettavasti on pakko todeta, että muuta hyvää Heikan kolumnissa ei sitten olekaan. Ensinnä vastaan iskee Heikan täysin varaukseton ja suhteeton #MeToo-kampanjan ylistys. #MeToo-kampanjan alku oli lupaavaa, mutta tälläkään kertaa tärkeästä aiheesta ei onnistuttu keskustelemaan asiallisesti, erilaisia näkökulmia kunnioittaen ja ylilyönteihin sortumatta. Hyvät tarkoitusperät, joita epäilemättä monella #MeToo-kampanjaan lähteneellä oli, ovat hautautuneet miesten kollektiivisen syyllistämisen, miehiin kohdistuvan ahdistelun vähättelyn, väitetysti ahdisteluun syyllistyneiden oikeuksien polkemisen alle. Pahimmillaan #MeToo-kampanja on kääntynyt hysteeriseksi noitavainoksi. Aika näyttää, miten pysyviä muutoksia yhteiskunnassamme #MeToo-kampanja on saanut aikaan, mutta monet sen vaikutuksista ovat olleet erittäin negatiivisia. Tekopyhä uusmoralismi kahlitsee nyt seksuaalisuuttamme, länsimaisen oikeusvaltion perusperiaatteet ovat rapautuneet somelynkkausten myötä ja sukupuolten välinen vastakkainasettelu sekä epäluottamus ovat lisääntyneet. Aihetta optimismiin on vasta, kun #MeToo-kampanjan virheistä otetaan opiksi, eikä niitä enää toisteta.
Toisekseen Heikka sortuu perinteiseen väkivallan sukupuolittamiseen. Naiset hän vapauttaa kaikesta vastuusta. Tämän vuoksi Heikan analyysi jää torsoksi. Tutkitusti me tiedämme, että miehet kokevat parisuhteissa väkivaltaa ihan siinä missä naisetkin, että naiset ovat parisuhteissa kontrolloivampia ja valmiimpia aloittamaan väkivallan käytön ja että lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan äidit syyllistyvät useammin kuin isät. Seurustelusuhteissa pojat ovat tyttöjä useammin väkivallan kohteita. Tällainen tyttöjen poikiin kohdistama väkivalta on nuorison parissa jopa hyväksyttyä. Väkivallan uhrin, olipa hän mies tai nainen, kannalta on loppujen lopuksi yhdentekevää pahoinpiteleekö häntä nainen vai mies. Väkivalta on väkivaltaa, ja oikeudenmukaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kaiken väkivallan on oltava yhtä tuomittavaa, sen uhrin tai tekijän sukupuolesta riippumatta.
Suorittamansa sukupuolittamisen sokeuttamana Heikka tekee väärän johtopäätöksen miehiin kohdistuvan väkivallan syistä. Taustalla ei suinkaan ole mikään ”poikakulttuuri”, tai poikayhteisön sisäsyntyinen hierarkiakamppailu. Pojat eivät elä millään autiolla saarella, erityksissä muusta ihmiskunnasta. Pojat elävät ihan siinä samassa kulttuurissa, kuin me kaikki muutkin. Tässä kulttuurissa isät on ulkoistettu perheistä ja koululaitos on erittäin naisvaltainen. Pojilla ei ole positiivisia miehenmalleja, eivätkä he tahdo poikina oikein kelvata koulumaailmaan. Tässä kulttuurissa miehen henki ja terveys eivät ole yhtä arvokkaita kuin naisen. Viranomaiset ja poliitikot, maan ylintä johtoa myöten, ovat meillä tehneet poliittisen päätöksen siitä, että meillä vastustetaan aktiivisesti vain ja ainoastaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Väkivallan miesuhreille ei vallanpitäjiltämme tukea tai ymmärrystä heru. Tätä samaa sanomaa tiedotusvälineet toitottavat pojillekin mitään kyseenalaistamatta vuodesta toiseen. Tässä kulttuurissa miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ei pidetä ihmisoikeus- tai tasa-arvo-ongelmana, vaan naurun asiana. Populaarikulttuuri tulvii elokuvia, konsoli-pelejä, tv-sarjoja ja musiikkia, jossa miehiin kohdistuvalle väkivallalle vitsaillaan ja joilla kuluttajat siihen turrutetaan.
Suomessa pojat kasvavat miehiksi ympäristössä, jossa heille tehdään monin eri tavoin erittäin selväksi, että heidän henkeään ja oikeuttaan elää ilman väkivaltaa ja sen uhkaa ei tarvitse kunnioittaa siinä määrin kuin tyttöjen (naisten). Kun sitä eivät tee muut, miksi he tekisivät itsekään toisin? Sitä niitetään, mitä on kylvetty. Pojat nähdään edelleen yhteiskunnallisena raaka-aineena, josta voidaan jalostaa työvoimaa, veronmaksajia ja tarvittaessa uhrattavaa tykinruokaa. Siinä missä nainen on arvokas olemalla nainen, on miehen tehtävä ”miehen työ” ja lunastettava tavalla tai toisella olemassaolon oikeutuksensa. Yhteiskunnassa, jossa miesten kovuutta, kaikesta huolimatta yhä yleisesti ihannoidaan niin miesten kuin naistenkin joukossa, väkivalta voi olla väline, jolla päämääränsä voi saavuttaa.
Jos siis haluamme oikeasti vähentää miehiin kohdistuvaa väkivaltaa, meidän on huomioitava väkivallan koko kirjo. Poikien ja miesten syyllistämisen sijasta meidän on tiedostettava väkivaltaongelman ja sen kulttuuristen taustojen koko laajuus. Meidän on muutettava tasa-arvopolitiikan linjaa suhteessa väkivaltaan siten, että viranomaiset ja päättäjät jatkossa vastustavat yhtä lailla kaikkea väkivaltaa. Myös median ja viihdeteollisuuden on kriittisesti tarkasteltava toimintatapojaan ja tarjoamaansa sisältöä. Vastuu siitä, että huomenna syntyvä poikalapsi saa kasvaa ja elää ilman väkivaltaa, kuuluu meille kaikille yhteisesti.

Sisällön tarjoaa Blogger.